Vanha ei enää jaksa
Seisoskelen rapistuneen tiilitalon parvekkeen ovella tupakalla ja kuuntelen salista kantautuvaa HC-punkkia, vanha ei enää jaksa kuunnella Kuoleman kaltaisen bändin musaa, tulin salista tupakalle heti Kuoleman "vokalistin" aloittaessa oksentamaan örinäänsä mikrofoniin. Vieressäni oleva nuoripari puhuu jostain miekkarista ja he ovat aivan täpinöissään saatuaan paikalle poliisit vahtimaan heitä, vaarallisia yhteiskunnan vastaisia anarkisteja. Ei moisesta voinut olla huvittumatta, jos Häkäpää ja kumppanit näkisivät tämän kohtauksen he ehkä tajuaisivat toiminnoillaan vain lisäävänsä bensaa liekkeihin.
Oli lohduttavaa huomata, että sama idealismi joka vielä parikymmentä vuotta sitten ajoi minua eteenpäin oli meidän vanhojen partojen väsyttyä siirtynyt nuoremmalle sukupolvelle. Oma idealismini ei varsinaisesti ole kadonnut minnekään, mutta aika hioi siitä ja anarkismistani pahimmat särmät pois. Iän ja varallisuuden karttuessa henkinen laiskuus valtasi yhä enenevissä määrin mieltäni, en enää jaksa osallistua mihinkään olutpullon ääressä tapahtuvaa filosofoimista rasittavampaan. Mutta nuoriso jaksaa. Kuullessani Kuoleman lopettavan keikkansa tumppaan tupakan ja menen takaisin saliin jossa vegaanihippipunkkari tyttäreni kirkuvanväriset huovutetut villarastat erottuvat joukon keskeltä.
Täällä ihmisten päällä on enemmän mustaa nahkaa kuin nahkahomojen kokouksessa, ja siellä täällä näkyy streittareiden vihreitä takkeja, palestiinalaishuiveja, dreadsejä ja niitä peittäviä rastaman-villahattuja. Nykyisin ei enää juurikaan näe keesipunkkareita, mutta muutaman paikalla olevan keesi sojottaa kirkuvan värisinä pitkinä piikkeinä kohti kattoa, nykypunkkareilla on sokerivettä ja viiksivahaa parempia tukanpystytysaineita. Villu kumppaneineen ilmestyi lavalle ja kaverini sanoi huvittuneena: "Punk on kuollut, Villullakin on elintasomaha ja silmälasit". Tere perestroikan soidessa kävin heittämässä nahkarotsini takahuoneeseen ja kun J.M.K.E alkoi soittaa Mu vanaisa oli desertööriä aloin minäkin pogota porukan keskellä hyppien mielipuolisesti muiden kanssa, äkkiä joku hyppäsi niskaani ja kaatuessani muiden päälle olin hetken aikaa se 17 vuotias poika joka löysi Laman ja jolla ei ollut vastuuta mistään ja jonka niskaa painoi vain Weltschmerz...
Oli lohduttavaa huomata, että sama idealismi joka vielä parikymmentä vuotta sitten ajoi minua eteenpäin oli meidän vanhojen partojen väsyttyä siirtynyt nuoremmalle sukupolvelle. Oma idealismini ei varsinaisesti ole kadonnut minnekään, mutta aika hioi siitä ja anarkismistani pahimmat särmät pois. Iän ja varallisuuden karttuessa henkinen laiskuus valtasi yhä enenevissä määrin mieltäni, en enää jaksa osallistua mihinkään olutpullon ääressä tapahtuvaa filosofoimista rasittavampaan. Mutta nuoriso jaksaa. Kuullessani Kuoleman lopettavan keikkansa tumppaan tupakan ja menen takaisin saliin jossa vegaanihippipunkkari tyttäreni kirkuvanväriset huovutetut villarastat erottuvat joukon keskeltä.
Täällä ihmisten päällä on enemmän mustaa nahkaa kuin nahkahomojen kokouksessa, ja siellä täällä näkyy streittareiden vihreitä takkeja, palestiinalaishuiveja, dreadsejä ja niitä peittäviä rastaman-villahattuja. Nykyisin ei enää juurikaan näe keesipunkkareita, mutta muutaman paikalla olevan keesi sojottaa kirkuvan värisinä pitkinä piikkeinä kohti kattoa, nykypunkkareilla on sokerivettä ja viiksivahaa parempia tukanpystytysaineita. Villu kumppaneineen ilmestyi lavalle ja kaverini sanoi huvittuneena: "Punk on kuollut, Villullakin on elintasomaha ja silmälasit". Tere perestroikan soidessa kävin heittämässä nahkarotsini takahuoneeseen ja kun J.M.K.E alkoi soittaa Mu vanaisa oli desertööriä aloin minäkin pogota porukan keskellä hyppien mielipuolisesti muiden kanssa, äkkiä joku hyppäsi niskaani ja kaatuessani muiden päälle olin hetken aikaa se 17 vuotias poika joka löysi Laman ja jolla ei ollut vastuuta mistään ja jonka niskaa painoi vain Weltschmerz...
