Kirje kuolleelle ystävälle (1987)

Tapasimme sairaalassa ja ystävystyimme koska hän halusi elää ja minä halusin kuolla. Hän opetti minut elämään, antoi minulle voimia elää vaikka itse lähestyi loppua. Ja minä? Minä kaiketi opetin hänet hyväksymään kuoleman, en tiedä. Hän itki sylissäni kun hänen miehensä kuihtui pois. Minä vaihdoin lakanat hänen oksennettuaan verta. Olin hänen vierellään kun hän lopulta oksensi sielunsa ulos, vapauteen. "Jumala ei anna kenellekään taakkaa jota tämä ei jaksaisi kantaa" Pastori sanoi minulle hänen hautajaisissaan, jonne hänen vanhempansa eivät minua halunneet, he uskoivat minun olleen hänen poikaystävänsä, taudinkantaja. Ei kestä? Kaksi ystävääni kuolee samana syksynä ja kolmas tekee hidasta kuolemaa piikkiensä kanssa. Ja minä itkin. Surin yksinäisyyttäni, tai heidän menetettyä elämäänsä, ei sen väliä mitä surin. Halusin liittyä heidän seuraansa. Mutten voi, lupasin katsoa korttini loppuun asti. "Vaikka kuinka sattuisi!" Hän vannotti, ja minä vannoin. Ja se sattuu!


Jälkihuomio: Tarinassa mainittu narkkari on nykyisin uskossa ja toimii mm. raamattupiirinvetäjänä. Niin ja suru sattuu vieläkin, surettavaa vain on kertynyt enemmän näinä 19 vuotena. Toisaalta vuosien varrella on kertynyt onnellisia muistoja ja syitä elää, mitä vanhemmaksi sitä elää, sitä enemmän vaakakuppi on elämänhalun puolella.