Tytön vihdoin nukahtaessa väliimme en enää voi pitää päässäni kihiseviä ajatuksia sisälläni, minun on kerrottava hänelle, että olen lähellä itsemurhaa. Kumarrun tytön yli ja kuiskaan hänelle.
"Kävin katolla ja mietin miltä tuntuisi kiivetä aidan yli, lentää maahan..." Hän sanoi kuiskaten nukkuvan tyttäremme yli. On saatava tupakka. Kannettava nukkuva tyttö omaan sänkyynsä.
Miksi hän ei sanonut mitään? Lähti vain viemään tyttöä omaan sänkyynsä, eikö hän usko minua?
Mentävä takaisin makuuhuoneeseen. Emme polta sisällä, on sytytettävä tupakka.
Pelkään.
Hänen.
Sanojaan.
Siinä hän vain istuu tupakoiden aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut! Paskiainen! Miksei hän auta?
"Ota hänet syliin ja anna itkeä siinä!" Ääni päässäni huutaa. Mutta minä vain istun tupakoiden, en tiedä mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tiedä mitä sanoa. Tiedän hänen olevan ratkeamassa. Ja minua pelottaa, en tiedä miten voisin auttaa häntä. Minun pitäisi ottaa hänet syliini, puristaa lujasti, sanoa, että minä olen aina hänen turvanaan. Mutten kykene. Mitään muuta en pelkää, kuin hänen menetystään, ajatuskin oksettaa.
En kestä enempää, suru purkautuu ulos ja alan vollottaa kuin pikkulapsi ja hän vain istuu "Mä en jaksa enää elää, mä haluan kuolla!" Huudan ja heitän häntä tyynyllä.
Tyyny? Tupakka polttaa. Aivot tyhjänä tumppaan tupakan ja otan hänet syliini, mitä muutakaan voisin tehdä?
Vihdoin hän ottaa minut syliinsä, puristaa, itken lohduttomasti hänen rintaansa vasten. "Mä en tiedä mikä mua vaivaa." Nyyhkytän. "Mun pääni halkeaa, mä... haluan... vain pois. Kuolla..."
Hyssyttelen hänelle kuin lapselle. "Mikä sua vaivaa?" Sanon typerästi, vaikka hän juuri kertoi ettei tiedä. Haluan auttaa, mutten tiedä miten. Hän itkee rintaani vasten ja pala kurkussani jää sinne. En osaa itkeä. Oltava vahva. Kestettävä. Autettava. Haluan huutaa. Mitä voin tehdä!
"En tiedä." Vastaan hänen kysymykseensä. Tajuan, että minun on vihdoin kerrottava hänelle salaisuuteni. "Ku mä olin kolmetoista..." Nyyhkytän enkä voi jatkaa. Hän pitää minua sylissään, ollen kerrankin hiljaa. Lienee ensimmäinen kerta kun moista on tapahtunut, ajatus hänestä hiljaisena huvittaa minua, en tiennyt, että ihminen voi yhtä aikaa olla epätoivoinen, itkuinen, huvittunut. Ajatukset myllertävät päässä, tuhat yhtä aikaa ja kaikki ne haluavat minut. "...kolmetoista." Jatkan vollottaen. "Ni mun kaverin isä... raiskas mut."
Jostain syystä hänen sanansa eivät järkytä minua, tai järkyttävät, mutteivät yllätä, jotenkin minä tiesin sen. "Hei kulta." Sanon. "Ei sillä väliä, tai siis on sillä väliä se on kauheeta mut..." Keskeytän, kaikki mitä sanon tulee ulos väärin. Sano se! "...mitä ikinä tapahtuukin, ni mä olen tässä, mä olen sun luonas, enkä mee mihinkään."Tunnisteet: Jos tulet kanssani
